Animistisesta luonnonsuojelusta – Onko perusteltua saada Suomeen animistinen luonnonsuojelulaki?

Animismilla tarkoitetaan luonnonhenkistä todellisuudenkäsitystä, jossa jokaisella luonnonkappaleella on oma henkensä, oma olemassaolon tarkoituksensa. Jokaisella olevaisella on oma sielunsa. Sielulla taas tarkoitetaan olevaisen kokonaisuutta. Animistisesta näkemyksestä jokaisella on oma itseisarvonsa, miksi on osa tätä laajempaa kokonaisuutta, johon me kaikki kuulumme. Suomalaisten alkuperäistä henkistä kulttuuria voi sanoa animistiseksi, joka on perustunut syvään luontoyhteyteen sekä kokemusperäiseen tietoon näkyväisen ja näkymättömän luonnon välisistä kudoksista. Voisiko olla, että useat suomalaiset edelleen elävät todeksi tätä esivanhemmilta ja kulttuurista perittyä luontokäsitystä, johon kietoutuu käsityksemme todellisuudesta ja kaiken luonnon tasa-arvoisesta arvokkuudesta?

Olen menossa tänä iltana katsomaan yhdessä paikallisen luonnonsuojelujärjestön kanssa erästä Joensuun luontoaluetta, Puronsuun lähimetsää Rantakylässä. Luonnonsuojelujärjestö ja paikalliset asukkaat ovat huolissaan, koska heille tärkeälle lähimetsälle on suunniteltu jopa 500 asukkaan kerrostalorakentamista. Puronsuun lähimetsä on kaupunginosan ekologisesti keskeisin alue. Näin itseni jo mielikuvissani kävelemässä lähimetsässä ja tarkkailemassa sitä animistisin silmin. Kuljen nimittäin näin aina luonnossa liikkuessani; havainnoiden puiden, kivien, kallioiden, kukkien, eläinten ja vaikkapa sienien tarinoita ja elämänmuodon erilaisia ulottuvuuksia. Etsimällä etsien en välttämättä näe mitään. Kun annan itseni rentoutua, saattaa yllättäen eteeni ilmentyä paikka, missä tiedän paikallisten luonnonhenkien asuinsijojen olevan. Tai näen yksittäisen puun tai kiven, joka näyttää kasvonsa, että voin sen peilikuvallisen merkityksen ihmisenä tunnistaa.

Kun illalla nukkumaan mennessä ajattelin tätä asiaa, tuli mieleeni ajatus animistisesta luonnonsuojelulaista, mikä meiltä taitaa puuttua Suomesta. Tällä tarkoitan nykyisiä luonnonsuojelulakia täydentävä laki, joka mahdollistaisi myös luonnonhenkisesti merkittävien paikkojen suojelun. Mallia toimintaan voisi ottaa pohjoismaisen yhteistyön myötä Islannista, jossa rakentamisessa huomioidaan luonnonhenkien läsnäolo alueella, mistä ihminen on kiinnostunut. Meillä Suomessa on aivan vastaavasti voimallinen luonnonhenkinen perusta, kuin mitä Islannissa. Jostain syystä islantilaiset ovat vain pystyneet säilyttämään luonnonhenkisen kulttuurinsa näkyvämpänä ja yleisesti hyväksyttävämpänä – jopa arvostettuna - satoja vuosia kestäneessä ulkoisten vaikutteiden paineessa. Ymmärrykseni mukaan islantilaiset ovat jopa ylpeitä siitä, että heidät tunnetaan maailmalla siitä, kuinka maahiset, keijut, peikot ja muut luonnonhenget tulevat huomioiduksi esimerkiksi tiesuunnittelussa. Tämä on varmasti osa myös Islannin matkailullista vetovoimaa; sitä jotain kiehtovaa maagisuutta, mitä tuo tulivuorien synnyttämä maaperä luonnollisesti huokuu.

Kenties Suomessa uskonpuhdistus on ollut vieläkin rankempaa kuin Islannissa, koska emme ole olleet vastaavasti suojattu saariyhteiskunta kuin Islanti. Tänne Pohjolaan on ollut helpompi virrata maita pitkin, vaikka onneksi Euroopan pohjoisimpina kansoina olemme voineet säilyttää luontomme paremmin kuin useissa muissa Euroopan maissa. Olemme kokeneet viimeisten 400 vuoden aikana mielenkiintoisen historiallisen kaaren, kun jouduimme painamaan luonnonhenkisyytemme maan alle. Omaa luontoaan ei kukaan voi kuitenkaan estää, koska se on meissä sisäsyntyisesti. Olen varma, että useilla suomalaisilla henkinen kipuilu masennuksineen ja muine oireineen johtuu tästä henkisestä kasvuprosessista, oman luonnon kadottamisesta sekä yksilön että yhteisön tasolla, kohti henkilökohtaista ja kulttuurista itsetuntemusta. Luonto ei kuitenkaan koskaan jätä meitä, vaan voimme aina palata siihen. Näin koen ja ajattelen itse tätä asiaa, mutta ymmärrän, että joku toinen voi nähdä asian toisin.

Tällä hetkellä Suomessa ja tieteessä puhutaan sekularisaatiosta, millä tarkoitetaan, että yhteiskunta on maallistumassa ja uskonnolliset arvot ja instituutiot ovat väistymässä. Uskon itse, että kyse ei ole välttämättä maallistumisesta. Kysyn itse, onko se askel takaisin omaan henkiseen kulttuuriin, vaikka se olisikin tietyn maallistumisvaiheen kautta? Olisiko se kuitenkin askel omiin juuriin? Onko tämä se oikea ”uskonpuhdistuksen” laajan kaaren merkitys, että oppisimme lisää siitä, keitä oikeastaan olemme? Kaikki yhdessä täällä, ihmiset ja kaikki olevaiset yhtä arvokkaina?

Palaan takaisin ajatusvirrassa animistiseen luonnonsuojeluun. Pohdin, olisiko meillä syytä perustaa esimerkiksi animistisen luonnonsuojelun ryhmä, joka aloittaisi keskustelun ja toiminnan luonnonsuojelun puolesta perustuen myös animistisiin arvoihin? Jo nykyiset luonnonsuojelulliset arvot ovat osa animistista luonnonsuojelua, mitä tulee alueen eläimiin, lintuihin, luontomuistomerkkeihin ja muihin luonnonsuojelullisiin tekijöihin. Mutta animistisesta näkökulmasta luonnonsuojelun arvoperusta sekä syvenee että laajenee. Se syvenee näkemään luonnonsuojelullisia arvoja myös henkisestä perspektiivistä, eikä vain näkyväisen ekologisen arvon puolesta. Animistisen luonnonsuojelun perusteella on todennäköistä, että näemme myös luonnonsuojelualueiden laajenemisen tarpeen. Tätä tulee kuitenkin tutkia tarkemmin.

Tiivistän animistisen luonnonsuojelun näin:

”Animistinen luonnonsuojelu on toimintaa, jonka tavoitteena on luonnonhenkisesti arvokkaan luonnon säilyttäminen. Suojelu voi kohdistua luonnonhenkien esiintymispaikkoihin, pyhiksi koettuihin paikkoihin luonnossa, tai yksittäisiin luonnonmuotoihin minkä haltija toivoo rauhaa. Animistiseen luonnonsuojeluun sisältyy tämän lisäksi kaikki muut luonnonsuojelulliset määritelmät luonnonmonimuotoisuuden, luonnonkauneuden ja maisema-arvojen puolesta. Animistisesta näkökulmasta ihminen yksin ei voi päättää luonnon hyötykäytöstä toiminnalleen, vaan ihmisen toiminnan tulee perustua vastavuoroiselle dialogille muun luonnon kanssa. ”

Mikä voisi olla Suomen ensimmäinen suojeltu alue, missä myös animistiset luonnonsuojelulliset arvot on otettu huomioon? Esimerkiksi se lähimetsäalue, missä on maahisten kotiseutu tai keijujen kotialue? Tällainen esimerkki toisi meille paitsi lisääntyvää merkityksen tunnetta lähiluonnostamme, myös matkailullista potentiaalia. Olen varma, että kansainväliset matkailijat tulevat mieluummin esimerkiksi Puronsuun lähimetsään katsomaan maahisten luonnonmukaista temppelialuetta, kuin sitä samaa laatikko-arkkitehtuuria ja kerrostalolähiötä mitä on missä tahansa muualla maailmassa ja mikä ei millään tavoin erikoisesti erotu joukosta. Toki on muistettava, että esimerkiksi sitä maahisten aluetta ei ole soveliasta välttämättä tarkkailla liian läheltä, ja tämä on myös matkailullisia merkityksiä tarkasteltaessa huomioitava.

Voisimmeko rohkaistua ja uskaltaa yhdessä toimia luonnonhenkien hyväksi, vaikka joudummekin eheyttämään elämänlankaa esivanhempien ja kulttuuriperinteiden yhteyteen välillä pitkällä aikavälillä?