Noidan luonto

Kulkemalla metsän laitaa

Tajuan

Sen mitä ihminen on

ja tarvitsee ollakseen onnellisimmillaan.

Kielen, kulttuurin ja luonnon yhtenäisyyden

ja sen tilan, missä niiden yhtenäistä suojelutarvetta ei enää ole,

koska osaamme jo laulaa

luonnon kielellä.

Samalla tietoisuudella

kuin lintu

tai kukka

ja nähdä sen kaiken

luonnollisen luonnon kauneuden

villin arvokkaana

mittaamattoman suurena

omana itsenään

Tämä luonto.

Laulan Kottaraiselle

houkutellakseni sen esiin.

Se lentääkin pian

läheiselle kivelle

ja kertoo minulle,

että tänä keväänä

noidan luonto

olisi kuin suon reunalla kasvava kuusi

jonka ympärillä levittäytyvä suopursujen tuoksu

kutsuu häntä palaamaan.

Kysyn häneltä,

että ”Kuka se on, joka tänne palaa?”

Ja Kottarainen kertoo siitä pienestä lapsesta,

joka kantaa merkkiä äitinsä kohdussa.

Synnyintäplästä,

kuin hylkeennahkaisena muistona siitä elämästä,

kun kohtasimme viimeksi.

En vieläkään muista kuka hän on,

mutta erikoinen kiilto silmissäni

sidon pienenpienen kukkakimpun,

ja heitän sen ilmaan

lausuen kiitoksen sanat Hänelle,

joka tulee taas.

Istun kannolle,

kun Kottarainen lentää pois,

ja hengitän syvään

tätä ihmeellistä elämää

joka virtaa joka puolellani

ja minussa itsessäni

ja tunnen tarvetta

katsella hiljaa

olemisen noidan luontoa.