Onko pallo vielä meidän?

ONKO PALLO VIELÄ MEILLÄ?

Kun haukien viimeinen sukupolvi vetää kiduksiinsa henkäyksen saastunutta vettä,

kuolleiden särkien matto makaa pinnalla elämän voima silmistään sammuneena.

Roskana, joksi jotkut sitä tänäkin päivänä kutsuvat;

kutsuvat samalla suulla,

jonka pielistä roikkuu toisella puolella palloa pakattua,

siivet kasvattanutta,

tuhon töillä ruokittua norjanlohta.

Katoaa elämältä mieli.

Katoaa kauneus.

Sammuu ihme.

Kun viimeisen valaan ruho ajautuu mätänemään meren rantaan

muovisen jätelautan keskelle,

eikä inuiitilla ole enää jäätä, jolla valjakkoaan ajaa.

Ei hyljettä, jota pyytää.

Haukkoo henkeään kerrostalosammiossa

tuo viimeinen oikean ihmiskunnan ripe,

kuin ruutana mutaisen lammen pohjassa:

viinan voimalla päivästä toiseen turtuen.

Pullon antoi valonkantaja,

mies lännen sivistyksen piiristä -

kiero kiilto silmissään.

Rikkaimmat sinkoavat itsensä avaruuteen:

katselevat kapselista palloa,

joka joskus oli elävä, hengittävä maa.

Lapsi kuulee sadun keväästä,

syntymästä,

syksystä ja kuolemasta,

ensilumen hiljaa leijuvista hiutaleista.

Kuulee koralliriutoista,

valtameren aalloista,

karulla rantakalliolla hehkuvasta sinisestä kukasta.

Lintujen konsertista, joka täytti pohjolan rannat kevät toisensa jälkeen.

Kaikesta siitä, mikä oli meille itsestäänselvyys.

Mitä mieltä elämässä enää on,

kun ihminen on repinyt itsensä juuriltaan,

tuhonnut puutarhansa,

unohtanut kiittää ja kunnioittaa?

Unohtanut, ettemme kulje kehityksen janalla eteenpäin,

kuten joku valistusajan törppö uskalsi kohtalokkaana virheen päivänä väittää.

Unohtanut kiertokulun,

unohtanut, että piti ottaa vain se minkä tarvitsee.

Mitä teemme kuolemattomuudella tai avaruuden herruudella,

uusilla planeetoilla, joita tutkia ja tuhota?

Mitä koneilla,

jotka raatavat raskaan työn puolestamme,

että voisimme painaa aivomme off-asentoon,

maata sohvalla ja tuijottaa huoneen seinällä vilkkuvaa valoa?

Valoa, joka ohjelmoi aivomme:

kertoo kuinka olla hiljaa,

että joku saisi tehdä tihutöitänsä rauhassa.

Valjastaa meidät robottiarmeijakseen -

sotilasarvona kuluttaja.

Jumalauta!

Meillä oli meri,

pala sinistä taivasta heijastavaa järvenpintaa.

Oli kesän vihreät lehdet,

metsien peikot ja keijut,

kukkakedot, oma perunamaa.

Oli veden antimet,

vapauden henkäys,

valkeana hohtava keväthanki.

Mutteivat ne kelvanneet.

Piti lisääntyä ja täyttää maa,

kasvattaa päähän pirunsarvet,

sulkea eläimet laitoksiin.

Leikkiä jumalaa,

tavoitella kuolemattomuutta,

kavaltaa itse elämä,

että saisi kahmittua itselleen vielä vähän lisää!

Välillä meillä oli myös vaikeaa:

oli nälkä ja vilu,

mutta elämässä oli mieli.

Oli ihme,

joka sai ihmisen pysähtymään,

kunnioittamaan,

punnitsemaan tekojaan.

Muistamaan,

että muillakin on minänsä,

emmekä me ole ainoat,

jotka tätä palloa tallaa ja tarvitsee.

*

Runo: Heta Nevalainen

Lausunta: Helena Karhu

Kuvaus: Eero Peltonen

Sijainti: Aavaranta, Joensuu, Pohjois-Karjala

Äiti Maan Puolesta!