SIELUN MUSTA YÖ

Olet ehkä kuullut tai tuntenut joskus niin sanotun ”sielun musta yö” ilmiön?

Shamanistinen harjoittaja, tai kuka tahansa, syntyy usein elämän kriisihetkien kautta.

Shamanistinen harjoittaja oppii vain oman kokemuksen kautta. Mitä se on ja millainen se kokemus on ollut minulle?

Olen kokenut ”sielun mustan yön” useita kertoja. Muistan kokeneeni ne ainoastaan nyt myöhemmällä aikuisiällä, kun elämänkokemus on syventynyt ja mieli jatkunut eksistentiaalisesti pohdiskelevammaksi. Niihin ovat johdattaneet erilaiset elämäntapahtumat, jolloin asiat eivät ole todellakaan menneet toivomallani tavalla ja on syntynyt suurta epätoivoa ja tuskaa. Usein tähän on liittynyt läheisten ihmisten poissaoloa tai jopa vastustusta ja yksinäisyyttä. Kokemus musertaa oman itsen sellaisena kuin sen on siihen asti kokenut, täysin palasiksi.

Sielun kipeimmässä kohdassa on kuin mustassa aukossa, missä ei ole mitään mistä pitää kiinni. Elämän kaikki perusrakenteet ja perusturva on kadonnut. On täysin yksin. Ei ole mitään, minne orientoitua. On kuin kuolema, mutta aivan kuin olisi silti kai elossa. On vain ympärillä oleva kaaos, ja siinä voisi liikkua mihin suuntaan vain. Kaikkialla on hiljaisuus, tyhjyys, ja elämän negatiivisimmat aspektit. Sieltä ei tunnu olevan poispääsyä, koska siellä on ikuisuus. Tai ainakin näin kaikki silloin näyttäytyy.

Joskus olen kulkenut kuin kapealla harjulla...tuntenut mustan aukon läsnäolon, mielen harjoituksena kaatuuko sinne (ja se tuntuu vetävän silloin puoleensa), vai jatkaako rohkeasti matkaa päättäen, mieltään harjoittaen, että tämän meditaation avulla pysyn nyt keskilinjalla?

Arvostan nykyisin suuresti näitä ”sielun musta yö”-kokemuksia. Toki en haluaisi niitä lisää, mutta tottapuhuen en tiedä, mitä elämäni tuo vielä tullessaan. Tiedän ainoastaan, että joku tai jokin minut on sieltä aukosta aina pois nostanut, joskus hyvinkin nopeasti. Kun avaan shamanistisen alttarini, joka toimii yhtenä tärkeimpänä henkisen harjoituksen ankkurinani, kutsun paikalle henkioppaani, suojelusenkelini, esi-isäni ja -äitini, Buddhat ja Bodhisattvat, voimaeläimet ja muut oppaana, jotka ovat tässä läsnä. Ovatko he minut sieltä pois nostaneet? Olenko nostanut itse itseni? Mitä on sen jälkeen tapahtunut?

Matka ihmisenä jatkuu, oppien tässä olomuodossa ihmisyyden eri puolista. Shamanistisena harjoittajana minua kiehtoo ihmisen sielu ja sielunelämä. Shamanistinen parantaja parantaa sielun kautta. On tiedettävä niin musta kuin valkoinen, että osaa ja tietää, mitä sielussa voi tapahtua ja mitä tämä kaikki on. Pelko häviää, kun kokee. Pelko ei ole enää parannustapahtumassa läsnä.

Sielun musta yö on ihmisen extreme-kokemus. Harjoituksemme tarkoitus on sen sijaan lisätä hyvinvointiamme tasapainon, harmonian, ja vakauden kautta. Paradoksaalisesti, jotkut meistä tarvitsevat kuitenkin omassa prosessissaan extreme-kokemuksia, jotta löytävät tasapainonsa.

Olen ollut mukana niin ekstreme-lajeissa kuin Kultaisella Keskitiellä. Extreme-lajit ovat kuitenkin lopulta vain meditatiivista tasapainoa varten ja ainoastaan tarvittaessa. Ne ovat harvinaisia harjoituksia. Shamanistisessa toiminnassa pääharjoituksemme on rauhanomaista ja hiljaista luonnontarkkailua, yksinkertaista puuhastelua, arkista ahertelua. Se on ihanaa ja nautinnollista, kuin poimisi syksyn viimeisen villivadelman. Tarkkailen lintuja, kuuntelen niiden ääniä. Tästä puolesta shamanistista harjoitusta lisää.

Mieleni on rauhallinen, keskittynyt, vapaa, iloinen ja onnellinen. Se on mieleni normaali olotila. Tähän palaamme

Hyvää matkaa, ystävät!

Ps. Viime aikoina muutamaan otteeseen Eckhart Tollen kirjoitukset ja video sielun mustasta yöstä ovat olleet inspiroivia ja sympaattisia:

Teksti: https://www.eckharttolle.com/eckhart-on-the-dark-night-of-the-soul/

Video:
https://youtu.be/9mpybTfz6rU

Kuva: Wailing Wizard: Yin Yang Owl And Raven