800-VUOTISET HIISI-VAINOT VUODESTA 1229 ALKAEN: Mitä ratkaisuja niiden lopettamiseksi?

Hiisi-vainot alkaen 1229 ja 2020-luvulle asti

Esitän uutta termiä ”hiisi-vainot” ilmentämään pyhien lehtojen kokemaa vainoamista. Tämä vastaa tapaa, mitä luonnonhenkiset ihmiset kokivat noitavainoina 1300-1700-luvuilla. Tällä kirjoituksella tuon huomiota luonnon itsensä kokemaan kivuliaaseen historiaan, jotta voisimme ymmärtää ja muistaa sitä, toiveena lopettaa metsien kokema vaino. Olisiko mahdollista, että lehtojen, hiisien, karsikkosaarien, vanhojen puiden, pyhien lähteiden ja muiden merkittävien luontopaikkojen ei tarvitsisi kärsiä enää nykypäivänä?

Hiisi-vainot alkoivat vuonna 1229, kun Rooman paavi Gregorius IX antoi oikeuden Suomen kirkolle, että se voisi ottaa haltuunsa paikallisiin luonnonpyhiin palveluksiin käytetyt lehdot ja pyhätöt. Tuhoaminen alkoi vuoden 1534 jälkeen, kun Novgorodin piispa antaa määräyksen, että kaikki pyhät lehdot ja “epäjumalan temppelit” on kadottava maan päältä. Hän ehdotti, että uhrikivet upotetaan veteen.

1600-luvulla kirkon hiisi-vainot jatkuvat siten, että vuonna 1656 kirkkoherra Fabritius määrää Kuopion seurakunnan lukkarin Martti Lyytikäisen hakkaamaan ja hävittämään useita pyhiä pensaita ja uhripaikkoja. Vuonna 1686 Ruotsin kuningas Kaarle XI määrää rangaistavaksi, mikäli joku uhraa pyhille puille. Tämä oli selkeä käännekohta, missä vaikutettiin jo yksilön harjoittamaan toimintaan. Tällä on varmasti ollut suuret vaikutukset ihmisten käännyttämiselle. Kuninkaan käskyn seurauksena papisto kiihdyttääkin toimiaan Suomessa.

Samanaikaisesti, vuosina 1500-1699, oli oikeuden edessä ainakin 720 noituudesta epäiltyä Suomessa. Heistä oli yhden lähteen mukaan puolet naisia ja puolet miehiä. Shamanismilla on selitetty miesten osuutta, sillä on ilmeisesti ymmärretty, että shamanismia harjoittavat usein miehet. Noin 16 % heistä tuomittiin kuolemaan. Noitavainot olivat lähteiden mukaan vähäisiä suhteessa muuhun Eurooppaan, johtuen syrjäisestä sijainnistamme. Euroopassa noitavainot jylläsivät 1300-1700-luvuilla, ja on arveltu ainakin 50 000 ihmisen kuolleen vainoissa.

Noitavainot ja hiisien kohtalot ovat mielestäni jossain määrin rinnakkaisia ilmiöitä. Hiisi-vainojen näkisin  koskettaneen yhteisöjä vielä laajemmin, siinä missä noitavainot olivat yksittäisten voimakkaiden luonnonhenkisten parantajien kohtalo. Toki sekä keskeisten ja voimakkaiden tietäjien yhteisöllisen merkityksen tuhoaminen on ollut suunnaton merkitys samanaikaisesti, kun yhteisön pyhät paikat on tuhottu. Nämä ilmiöt olivat yhtenäisiä siten, että sillä kaikella tuhottiin ihmisten luontaisesti luontosuhteessa muodostunut luontoyhteys ja sen luontoyhteyden välittämä kokemus luonnon sielukkuudesta.

Lähdeteksteissä näistä hurskaista kirkonmiehistä välittyy kiivas luonne, jolla he palo silmissään tuhoavat ja kirjoittavat ”Jumalan palavasta vihasta” pyhiä hiisiä ja niissä suoritettavia toimituksia kohtaan. Piispat suorittivat tarkastusmatkoja ympäri Suomea, joiden aikana he tarkistivat, ettei pyhiä lehtoja ja ”epäjumalanpalvontaa” enää olisi. Papiston tehtävänä oli hoitaa hommansa paikallisesti hyvin piispojen käskystä.

Useimmat 1300-1500-luvuilla rakennetut kirkot sijaitsevat luonnon pyhien paikkojen alueella. Oli rakennettava kirkkoja mahdollisimman moneen paikkaan Suomessa, että kansa voisi käydä sen sijaan kirkossa. Kirkot rakennettiin vanhoille pyhille luonnonpaikoille tai muille näyttäville paikoille, kuten kirkonmäille, joista ne näkyisivät koko kylään. Tämän vuoksi rakennettiin myös kirkontornit, jotta ristit näkyisivät mahdollisimman laajalle, ja muistuttaisivat kyläläisiä mihin suuntaan kääntää katseensa. Joskus luonnon pyhälle paikalle rakentaminen oli työlästä, sillä esimerkiksi Uukunniemessä luonnon pyhälle paikalle rakennettu kirkko paloi kerran jos toisenkin, ja vasta kolmas kirkko pysyi pystyssä.

Vuonna 1737 Piispa Daniel Juslenius pitää piispan tarkastuksen Kerimäellä.  Seurakunta ilmeisesti suojelee pyhiä lehtojaan ja ilmoittaa piispalle, että mitään luonnonhenkisiä tapoja ei enää ole. Kuitenkin tarkastusmatkojensa päätteeksi paljastuu muuta toista, ja piispa kirjoittaa papistolle kirjeen ja ilmoittaa: ”tällaisista kauheista ja iljettävistä paheista seuraavan Jumalan oikeamielisen koston ja palavan vihan, ja sen hirvittävän vaaran ja sielun vaivan, joka heitä uhkaa, ja saatettakoon tällaiset toisille varoittavaksi esimerkeiksi lailliseen rangaistukseen, jotta tuollaiset perkeleen teot ja toimet saataisiin poistetuksi ja hävitetyksi.” Liekö sitä suurempi kirkko, mitä pakanallisempi väki. Nimittäin Kerimäellä on Suomen suurin puukirkko. Onkohan puurakennusmateriaalina käytetty pyhiä uhripuita? Kukapa tietää.

Kaikki eivät suostu helpolla pyhien puiden kaatoon. 11.5.1746 Rantasalmella on pitäjäkokous, jossa papisto päättää hävittää peltojen ja talojen lähettyvillä näkyviä epäilyttäviä puita ja uhripaikkoja, joita kutsutaan nimellä ”ristikanto”. He lupaavat jopa palkkion, mutta kaatajia ei löydy. Rovasti, maaherra ja nimismies eivät saa ketään kaatajaksi. Kun piispantarkastus suoritetaan 9.2.1748, todetaan, että uhripuut ja muut uhripaikat ovat edelleen paikoillaan. Tuolloin piispa uhkaa taloudellisilla menetyksillä, jos puita ei kaadeta. Kaatajia ei kuitenkaan edelleen löydy. Tuomiokapituli määrää maaherra Wreden hävittämään kaikki uhripaikat, pyhät lehdot ja pitämyspuut. Puut pitäisi paitsi kaataa, myös hävittää juurineen. Ainoaksi keinoksi jäisi papistolle itselleen kaataa puut, mutta se ei sovi heidän arvolleen. Tämän vuoksi vielä 1890-luvulla Rantasalmella löytyi vanhoja uhripuita antimineen, ja luultavasti vielä tänäkin päivänä.

Sen sijaan Mäntyharjulta löytyy 1750 innokas pitämyspuiden ja pyhien lähteiden hävittäjä, Mäntyharjun kirkkoherra Sakari Cygnaeus. Hänelle tuo hävitys ei kuitenkaan taida tuoda onnea, sillä hänen kerrotaan sairastuneen myöhemmin mielisairauteen.

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon upeassa kirjassa Puiden Kansa kerrotaan vielä lisää historiallisia viitteitä hiisivainoista. Pyhiä puita, hiisiä ja lehtoja hävitettiin vielä 1800-lopulle saakka. Ja tämä hävitys ei ole vieläkään lakannut 2020-luvulle tultaessa. Avohakkuut raivoavat ympäri Suomea. Kirjassa ”Metsä meidän jälkeemme” (2019) kerrotaan Suomen suurimmasta metsien avohakkuusta Kuusamossa, joka toteutettiin seurakunnan omistamilla mailla. Mielestäni seurakunnan omistamat metsät olisi syytä kartoittaa tarkemmin paitsi niiden jäljellä olevan luonnonmonimuotoisuuden osalta, myös luonnon pyhien paikkojen osalta. Avuksi tähän kartoitukseen voisi käyttää luonnonhenkisiä, shamaani- ja tietäjätraditioita jatkavia asiantuntijoita, jotka pystyisivät paikantamaan hiisipaikat. Yhteistyötä tarvitaan ja yhteisen etiikan ja moraalin muodostumista suhteessa luonnonpyhyyteen.

Liperin Karsikkosaaren esimerkki

Oma äidinpuoleinen sukuni tulee Liperistä, ja surullisena luen sieltä myös tapausta vanhan luonnon pyhän paikan kohtalosta. Liperinsalon karsikkosaari on pieni noin 50 m läpimitaltaan oleva vanhan kansan kirkko. Se oli aikoinaan saari, mutta maankohoamisen vuoksi saari on nykyään osa mannerta. Ennen kristinuskon tuloa metsässä laulettiin ja tervehdittiin metsän- ja veden väkeä uhrilahjoin. Karsikkosaaren myöhäisempänä käyttäjänä tunnetaan Pohjois-Karjalan kuuluisin verenseisauttaja ja tietäjä Pohu-Hirvonen eli Juha Hirvonen (1866-1930). Hän syntyi Rääkkylän Hernevaarassa ja vaikutti Liperinsalossa eli Niinikkosaaren kylässä. Hänen asiakkaanaan käytiin laajalta Kuopiosta, Mikkelistä ja Joensuusta asti. Hirvonen koki karsikkosaaren puiden pihkan erityisen voimalliseksi ja teki siitä lääkevoiteita.  

Nykyään Liperin Karsikkosaari on täysin unohdettu. Kun kävin kolme vuotta sitten luennoimassa Liperin yläkoulussa, eivät koululaiset olleet koskaan kuulleetkaan oman kuntansa luonnon pyhistä paikoista tai Karsikkosaaresta. Liperiläiset vanhukset tunsivat tarinoita Karsikkosaaresta vielä 1980-luvulla. Noin vuoden 2015 tietämillä Karsikkosaaren vieressä tehtiin avohakkuu, jonka seurauksena ajouran tieltä oli kaadettu vanhimmat saarella kasvaneet männyt ja sen ainoat kuuset. Pyhä paikka murjottiin täysin. On mahdollista, että metsäkonemiehillä ei ole ollut mitään tietämystä paikan kulttuurihistoriasta ja luonnonhenkisestä pyhyydestä. Tämä tuottaa mietteitä, kuinka metsäkoneita käyttävien opinahjoissa tulisi painottaa luonnon pyhien paikkojen tunnistamista, ja luoda uusia herkempiä käytäntöjä, kuinka tällaista luontotuhoa voitaisiin välttää.

Hiisivainon laaja-alaisesta vaikutuksesta

Pyhiä lehtoja ja hiisiä on ollut Suomessa ihan joka puolella. Paikannimissä on runsaasti hiisi-nimityksiä. Hiisi on sanana tarkoittanut pyhää metsikköä, uhrilehtoa ja Länsi-Suomessa myös luonnonhenkisten kalmistoa. Hiidet ovat ilmentäneet yhteyttä esivanhempiin, niissä on välitettyä tietoa maailman synnystä ja alkuajasta. Kirkon saapumisen jälkeen sanan merkitys muutettiin kirkon toimesta tarkoittamaan pahaa paikkaa, hornaa ja helvettiä.  Esimerkiksi Kallaveden Hiidensaari sai uudeksi nimekseen Helvetti.

Hiisien tuhoamisella varmistettiin, että yhteisön katse kääntyisi ihmisen rakentamiin kirkkoihin, eikä olisi luonnon orgaanisessa kauneudessa. Tämä on edelleen vaikuttanut laajasti yhteiskunnan kaikkiin osa-alueisiin, esimerkiksi terveydenhoitojärjestelmään, arkkitehtuuriin ja rakennettuun ympäristöön ja niin edelleen. Vaikutus on ollut kokonaisvaltainen, kun käännytys on tapahtunut ihmiskeskeiseen, rakennettuun, muualta tuotuun maailmankuvaan. Nykypäivänä satojen tuhansien ihmisten masennus ja mielenterveysongelmat, ahdistushäiriöt ja muut kansanterveyden ongelmat kytkisin täysin tähän tuhatvuotiseen prosessiin, missä luonto- ja samalla sieluyhteys on häiriintynyt. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää, että nostamme tätä historiaa esille, jotta voisimme ”kääntää takkimme” kuten vanhat tietäjät tekivät metsässä silloin, kun olivat eksyneet. Tieteellinen kulttuurintutkimus osoittaa ympäri maailmaa, mitä sosiaalisia ja terveydellisiä vaikutuksia on kansoille, joita on käännytetty. Esimerkiksi pohjoisissa alkuperäiskulttuureissa tällä on arvioitu olevan vaikutusta esimerkiksi itsemurhille. Esimerkiksi Kanadassa itsemurhia alkuperäiskulttuureissa on nyt herätty estämään sillä, että palataan oppimaan lisää oman kulttuurin juurista ja eheyttämään yhteyttä itseen.

Suuri kysymys on, mitä teemme tänä päivänä, kun ymmärrämme historiaamme ja hiisien vainoa selkeämmin? Kuinka sovitamme nämä asiat ja toimimme nykypäivänä?

Olen pohtinut keinoja, joilla voisimme eheyttää tätä hiisivainojen aiheuttamaa haavaa, ja ilmentää luontorakkautta hiisejä kohtaan. Ehdotan esimerkiksi seuraavia toimenpiteitä:

-Pyhistä hiisipaikoista tehdään yhä kattavampi selvitys koko Suomen alueella. Avuksi tässä kartoituksessa voisi käyttää ihmisiä ja yhdistyksiä, jotka pystyvät oman luonnonhenkisen työskentelynsä vaikutuksesta tunnistamaan pyhät hiisipaikat. Väitän, että näitä hiisipaikkoja on mittaamattoman paljon ympäri Suomea, jotka eivät ole kartoissa. Kartoituksen jälkeen paikat on suojeltava, ja niille on myös asetettava suojeluvyöhykkeet, että Liperinsalon Karsikkosaaren kaltaista tuhoa voidaan välttää. Taivaannaulalla on jo valmis olemassa oleva hiisi-karttapalvelu työn jatkamista varten: https://hiidet.fi/kartta/

-Seurakuntien nykyään omistamilla metsäalueilla yllä oleva kartoitus tehdään siten, että seurakuntia ehdotetaan epäitsekkäästi ja historiansa tunnustaen lahjoittamaan kyseiset tunnistetut hiisi-alueet esimerkiksi Luonnonperintösäätiöön ehdotettavaan erityiseen hiisi-ohjelmaan.

-Seurakuntien nykyään omistamat rakennetut kirkonpaikat, jotka on rakennettu yhteisöjen vanhoille pyhille paikoille, kuten Uukunniemen esimerkissä, siirretään yhteiskäyttöön siten, että luonnonhenkisillä toimijoilla on vapaa oikeus käyttää tiloja, jotka on rakennettu luonnonhenkisille paikoille. Huonokuntoiset tilat purettaisiin kokonaan pois, ellei niillä ole suurta kulttuurihistoriallista tai arkkitehtonista arvoa.

-Luonnonhenkistä toimintaa edistäville yhdistyksille annetaan toiminta-avustusta, jonka keinoin voidaan suunnitella uusia projekteja, joiden teemana olisi eheyttää luontokeskeisyyttä yhteiskunnan eri aloilla.

-Kouluissa hiisivainojen historiaa tulisi tuoda näkyväksi ja ymmärretyksi siten, että tulevat sukupolvet voivat rauhassa kasvaa luontokeskeisessä maailmankuvassa, joka edesauttaa tasapainoa, hyvinvointia ja harmoniaa elämän joka tasolla. Yhteyttä kulttuurisiin juuriin ja esivanhempien tietoon tulisi luoda tavalla, että nuoret eivät kokisi juurettomuutta.

-Yhteinen seminaari seurakuntien ja luonnonhenkisten yhdistysten välillä, jossa hiisivainojen historiaa voidaan käsitellä ”tuomalla kissa pöydälle”, ja löytää yhdessä ratkaisuja sovinnon tekemiseksi luonnonväen kanssa hiisivainon jälkeen.

-Avohakkuiden aika on jäädä historiaan. Kaikki vanhat metsät, lähteet ja muut merkittävät luontopaikat on suojeltava, mikäli niitä ei vielä ole suojeltu.

- Yleisesti kaikki luonnonsuojelullinen toiminta on avuksi.

-Mitä ehdotuksia sinulla olisi?   

Lopetan tämän tekstin Kovalaisen ja Sepon (2006) kirjassa Puiden Kansa olleeseen ihanaan lapsen terveiseen. Hän vastasi Oulangalta, kun kirjailijat olivat kysyneet, mistä metsään tuli haltija?

”-Mistä? Hmmm. Niinkö te olette pöljä, että kysytte? Metsässä on haltija, vedessä on haltija, kotona on haltija, kaikessa maailmassa on haltija.”

Luotan tulevaan sukupolveen.

Kuva: Antimia uhripuulle, Hankasalmi, 2020

Lähteet:

Erityiskiitos kirjalle Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Puiden Kansa (2006), joka oli suurimpana inspiraationa tähän tekstiin, ja josta iso osa tämän tekstin tiedoista on.

Heikkinen, Antero (1985). Noitavainot. Kirjassa Suomen Historia 3. Weilin & Göös. s. 353

Jokiranta, Anssi et al. (2019). Metsä meidän jälkeemme. Like.

Kesäläinen, Tuomo ja Aimo Kejonen (2017): Suomen luonnon pyhät paikat. Salakirjat.