Animistisen sielun kohtalosta: Miten tästä eteenpäin?

Animistisen sielun kohtalosta: Miten tästä eteenpäin?

Helena Karhu

Olisi ihanaa kirjoittaa teille jotain onnellista ja iloista, mutta tänään tekee mieli kirjoittaa raakaa ja rehellistä faktaa. Sillekin voi olla paikkansa ja sijansa, kun pohdiskelemme yhdessä maailmaa ja eettisiä arvojamme ihmisinä? Kun yritämme ymmärtää paikkaamme tämän kulttuurisen yhteisön eli suomalaisten jäseninä?

Minua kiehtoo ilmiönä se laaja muutos, kun kansantietämyksellinen kulttuurimme koki murroksen kohti sitä elämäntapaa mitä elämme nykyisin. Mitä oikein on tapahtunut? Kuinka se oli mahdollista? Mitä tapahtuu tästä eteenpäin?

Miten valtaa on käytetty?

Voimme lukea historiankirjoista eurooppalaisten tutkimusretkeilijöiden matkoista maailman ympäri 1700-luvulla, ja kuinka he kartoittivat kulkemiaan paikkoja omiin nimiinsä, omalla kielellään. Suomikin oli oma kartoittamaton alueensa hyvin pitkään, kunnes jonkun piti tulla ja asettaa oma vallanmerkkinsä maahan ja luoda uusi todellisuuden kuva.

Ympäri maailmaa eri alkuperäiskulttuurien parissa on koettu sama tieteen ja teknologian vallankäyttö kansantietämyksellistä kulttuuria kohtaan. Länsimaista tiedettä on harjoitettu vallankäyttönä animistista elämäntapaa kohtaan ”edistyksen” nimissä, ja se näkyy tänä päivänä myös Suomessa. Runoja laulavia suomalaisia tai joikaavia saamelaisia pidettiin takapajuisina pakanoina, kun edistysusko oli valmis jopa väkivaltaan kulttuuriperinteiden korvaamiseksi heidän määräämillään ja kontrolloimillaan keinoilla. Esimerkkejä näistä muutoksista voi olla kansanparannuksen asema verrattuna länsimaisen lääketieteen asemaan, tai esimerkiksi luonnon pyhyyden kirjoittamattomuus yhteisön sisäänrakennettuna moraalijärjestelmänä, joka vaikuttaisi maankäyttöön, ympäristönsuojelulakiin ja metsäteollisuuteen. Tässä kirjoituksessa tarkoitan tällä tekstillä, että näiden ei tarvitsisi olla vastakkaisia puolia, vaan että parhaat käytännöt voisivat elää sopusoinnussa. Toivoisin, että ensisijaisesti kunnioittaisimme alkuperäiskulttuurillista maailmankuvaa lähtökohtana, kun tarkastelemme mistä kannattaisi aloittaa.

Luin juuri erään afrikkalaisen tutkijan tekstiä (lähdeviite alla), jossa hän kuvailee, kuinka tiedemiehet pitivät kansantietämyksellistä alkemiaa liian animistisena. Afrikkaa kolonisoiville tiedemiehille oli liian kontrolloimatonta ja hankalaa, että kaikki olevaiset objektit omaisivat omaa väkeään ja olisivat täten itsessään autonomisia ihmisen kontrollille. Joten tiedemiehet halusivat korvata tämän maailmankuvan mekaanisilla malleilla, jotka olisivat ihmisen itsensä manipuloitavissa. Näin on tapahtunut paitsi koko ihmislajin alkukodissa Afrikassa, niin myös ympäri maailmaa ja Suomessa.

Animistisen maailmankuvan muutos Suomessa

Animistisen maailmankuvan muutos tapahtui myös nykyisen Suomen alueella väestön kristillistämisen ja ”edistyksen” nimissä. Kristillinen maailmankuva hylkäsi animistiset haltijaväet luonnosta. Vuoden 1750 aikoihin kaikki pyhät lehdot Suomessa oli hakattu. Suomessa ensimmäiset suomenkielellä kirjoitetut kirjat olivat kristillisiä, joten mikäli kansa halusi sivistää itseään ja oppia lukemaan, muita tekstivaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ollut. Kätevää aivopesulle, eikö totta? Perustavanlaatuinen maailmankuvan muutos oli käynnissä. Täällä pohjoisessa eri naapuriheimojen välillä laulettua runoutta ja missä joikuja alettiin kuulla yhä vähemmän, ja yhteys metsien ja lehtojen henkiin oli demonisoitu. Nyt metsät ja ihmiset olisivat kontrolloitavissa veroja varten ja maat olisivat hallittavissa uusin maanomistukseen liittyvin lain.

Alkuperäiskulttuureja yhdistää ympäri maailmaa käsitys siitä, ettei maata voi hallita, vaan maa hallitsee meitä. Tämä on perustavanlaatuinen näkemys ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Alkuperäiskulttuurit ovat tähän maan kunnioitukseen liittyen tehneet rituaaleja ja seremonioita, joilla vältyttiin luontokatastrofien aiheuttamilta kärsimyksiltä ja osattu ennakoida luonnonilmiöitä, suojautuen ja varautuen. Nykyään monelta on tämä yhteys katkaistu: Elämä on ilman kosketusta maan ja veden haltijoihin, säätä tarkkaillaan television sääennusteista, ja teknologia korvaa yhä useamman arjen toiminnon. Olemme menettäneet hallinnan puutteen, vaikka teknologian piti tuoda kontrollin tunnetta. Hallinnan tunne liittyy syvemmin niihin rituaaleihin ja seremonioihin, joiden kautta voimme tehdä edes jotain suhteessa ympäröivään luontoomme, tunteeseen, että olemme osa maata ja kaikkia luonnon elementtejä.

Palaaminen alkumunan tietoon

Nykyään kulttuuritieteissä ymmärretään laajasti, että länsimainen tekninen maailmankuva ei ole mitenkään ensisijainen tai tärkeämpi kuin alkuperäiskulttuurien omat maailmankuvat ja tiedolliset mallit. Luen yhä enemmän kirjoituksia, joissa käsitellään, miten alkuperäiskulttuurillinen tieto on jopa välttämättömyys esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjumiselle. Uskon, että alkuperäiskulttuureilla voi olla käsissään myös tietoa maailmanrauhalle.

Meillä on jo paljon tieteellistä tietoa ja ymmärrystä alkuperäiskulttuurien tieto-pääoman ja menetelmien merkityksestä ja hyödyistä – itseasiassa niiden välttämättömästä tarpeesta – luontokadon, ilmastonmuutoksen ja kulttuurisen köyhtymisen estämiseksi, mutta miksi tämä tieteellisesti perusteltu tieto ei näy yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja yhteisöllisessä elämäntavassa laajemmin? Elävätkö tieteentekijät omassa kuplassaan ja yhteiskunnallisen vallankäyttäjät  - esim. monikansalliset yhtiöt ja valtio maanomistajana – omassaan välittämättä tieteestä? Kuinka alkuperäiskulttuurien asuinalueet on vallattu tieteen ja edistyksen nimissä, mutta tiede ja edistys jätetään jossain kohtaa kolonialistien elinkaarta?

Kuinka eettinen ja moraalinen vastuu ottaa alkuperäiskulttuurinen tieto voitaisiin ottaa vakavasti siten, että se vaikuttaa yhteiskunnallisiin suuriin linjauksiin liittyen vaikkapa maankäyttöön, ympäristönsuojelulakeihin ja (villi)eläinten oikeuksiin?

Mitä voimme tehdä?

Mitä me yksittäiset ihmiset voimme tehdä, on ainakin tiedostaa ne historialliset kehityskulut, jotka ovat vaikuttaneet käsityksiimme maailmasta, luonnon animistisesta puolesta, omasta kulttuuristamme. Voimme tutkia, mitä emme tiedä ja muista, mikä on kadotettua ja arvokasta? Muutama satavuotta on lopulta lyhyt aika, kun teknologistuvaa ja tieteellistä maailmankuvaa on meille tuputettu. Voimme olla myös hyvin kiitollisia kaikesta siitä, mitä se on meille opettanut ja toki sopivissa määrin myös hyötyä siitä.

Nyt on kuitenkin aika kääntää (sotkan)nokka kohti maailmansyntyä, ja muistaa juuremme ja maamme, veden ja maan haltijat, ja löytää yhteys maahan.  Löytää todelliset onnellisuuden ja hyvinvoinnin lähteet! Animistista sielunyhteyttä ei voi lopulta kontrolloida, sillä sen villeys on vapaa kaikista kahleista – ikuisesti ja lähtökohtaisesti!

Itsekin olen tajunnut, että kolonialismi on monin osin epäonnistunut. Sillä olenhan minäkin pakana täällä, ja yhä muistelen tuota vanhaa animistista yhteyttä, joka tuntuu niin elävältä ja takuuvarmalta tänäkin päivänä! Ja niin monet teistäkin! Joten ihan kokonaan täällä ei ole onnistuttu luomaan uutta maailmankuvaa, vaan sieltä ne esivanhemmat edelleen kummittelevat! Nautitaan siitä!

Lähde:

Siwila, Lilian C. 2022.  "An African ecofeminist appraisal of the value of indigenous knowledge systems in responding to environmental degradation and climate change." In African Perspectives on Religion and Climate Change, Routledge. s. 65-78.