Sivustakatsoja

Eilen leiritulilla kuunteltiin ja muisteltiin, kuinka aiemmat heimoyhteisöt kerääntyivät päivän askareiden päätteeksi tulille. Illan tulilla kerrottiin tarinoita, mutta tulille ja piiriin kokoonnuttiin myös ratkomaan yhteisön jäsenten ja koko yhteisön ongelmia, konflikteja, ja visioita. Mitä tulee Amerikan alkuperäisväestöön, olen kuullut, että konfliktien ratkominen kesti pitkään, sillä ratkaisu saatiin vasta kuin KAIKKI asianomaiset olivat tyytyväisiä. Täten heimoyhteisö ei ollut demokraattinen, missä vain enemmistön ääni ratkaisee, vaan KAIKKIEN piti hyväksyä valittu kompromissi tai kultainen keskitie. Tämä on aina mahdollista. Jos jollain oli joku ongelma, se tuotiin tulille. Kuunneltiin asianomaista, kuunneltiin heimon vanhimpia, kuunneltiin esi-isiä ja -äitejä, kuunneltiin tuulta, rummutettiin, ja löydettiin yhdessä ratkaisuja. Tällaisena ainakin haluaisin nähdä menneet heimoyhteiskunnat, vaikka todellisuus on todennäköisesti sielläkin ollut karumpi. On kuitenkin myös mahdollista, että näin on ollut, kenties myös täällä suomalaisilla metsäheimoilla, ja ainakin ympäri maailmaa muilla alkuperäiskansoilla.

Sitten heimoyhteiskunnan katoamisen, meiltä on puuttunut se yhteisöllinen tuki, mikä heimotulilla on ollut jokapäiväistä. Kaupungistuneessa ja kolonialistuneessa, ”modernisoituvassa” ja ”kehittyvässä” yhteiskunnassa, olemme jääneet yksin. Yksin sinkkuna tai yksin perheenä. Olemme yksin vastuussa. Ratkomme ongelmamme yksin, tai maksamme terapeutille, että voimme ratkoa yksinäisyyden ongelmiamme. Meillä ei ole sitä yhteisöä, johon todella kuulumme, ja joka auttaa meitä kaikissa elämän vaiheissa luoden ratkaisuja ja juhlien kanssamme elämän siirtymävaiheissa. Kokoonnumme suvun kanssa yhteen muutamaan juhlaan per vuosikymmen, jossa emme oikeastaan edes tunne toisiamme. Suvunjäsenet ovat eriytyneet ja erakoituneet, ja emme edes muista heidän nimiään. Näin ainakin joillakin meistä, vaikka onnellisia ja yhtenäisiä sukuja kyllä löytyy.

Olemme jääneet toinen toisillemme sivustakatsojiksi. Kokoonnumme Facebookiin, ja mikäli käytämme sitä avautumisen kanavana, voimme siellä kertoa miltä meistä tuntuu ja jopa huutaa apua. Mutta kuinka tähän avunpyyntöön vastataan? Vastataanko siihen samalla tavalla kuin heimotulilla, jossa yhdessä etsimme käytännönratkaisuja ongelmiin? Vai riittääkö se sekunninmurto-osassa heitetty sydän-kuvio, ja sympaattinen kannanotto? Olemmeko todella valmiita olemaan toisillemme? Puolustamaan ja rakastamaan pyytettömästi? Nähden jokaisen elämän kallisarvoisuuden ja kuinka meillä ei oikeastaan ole muuta tehtävää täällä kuin auttaa toisiamme? Rukous ja se symppis sydän kyllä auttavat, mutta tarvitsemme myös konkreettisia tekoja.

Olemmeko sivustakatsojia perheenä, ystävinä, tuttuina, yhteiskunnan jäseninä, kun joku tarvitsee apua? Ajatellaanko me, että sosiaalitoimi tai joku virasto muka auttaa? Ne tuntemattomat ihmiset, jotka eivät tunne meitä ja jotka kylmän viileästi ilman sydäntä tekevät sydämettömiin lakeihin ja määräyksiin perustuvat paperimääräyksensä? Uskallatko itse pyytää apua lähimmäisiltäsi ja ystäviltäsi? Kuinka siihen avunpyyntöön vastataan? On totta, että vastaus saattaa olla se, ettei kaipaamaasi apua ole saatavilla, koska lamaannumme, kun meiltä odotetaan apua. Anteeksi mikäli sanani provosoivat, mutta sanat ”passiivisuus” ja ”raukkamaisuus” ovat tulleet osaksi tätä lamaantumisen tilaa, missä emme osaa enää auttaa toisiamme, vastata tai edes kysyä apua. Uskallammeko auttaa? Uskallammeko vastata avunpyyntöön? Vai toteammeko oman raukkamaisuutemme ja tyydymme omaan passiivisuuteemme? ”Ratkokoon omat ongelmansa. Minulla on tarpeeksi omia ongelmia.” Tähän on tultu. Meillä on todellakin vastuu ratkoa omat ongelmamme, mutta missä on yhteisöllinen vastuu toisistamme? Kukaan ei ole ulkopuolella kaiken. Lopulta näemme, kuinka yhden henkilön pahoinvointi väistämättä vaikuttaa meihin laajemmin kuin olemme osanneet ymmärtää, sillä kaikkien hyvinvointia tarvitaan hyvään elämään. Shamanistisissa kulttuureissa yhteisöllinen parantaminen on aina nähty osana yksilön parantamista, koska on nähty, ettei näitä kahta voi erottaa. Yhteisö muodostuu yksilöistä, ja niin kauan kuin planeetalla on enemmän kuin 1 ihminen, olemme väistämättä ihmiskunta.

Meille on tullut toimintakulttuuri, jossa emme uskalla puolustaa lähimmäisiämme, käyttää resurssejamme toinen toistemme hyväksi, rakentaa yhdessä, ja todella sekä olla tukena että tuettavana. Toki on kauniita poikkeuksiakin tästä, mutta vielä näkyy kuitenkin niin paljon henkistä ja sitä kautta ilmenevää fyysistä pahoinvointia tässä yhteiskunnassa, että kissa on nostettava pöydälle. Sadattuhannet suomalaiset syövät masennuslääkkeitä, toiset tuhannet mielialalääkkeitä. KOSKA MEILLÄ EI OLE HEIMOTULIA!!! Olemme jääneet yksin!! Rakennamme vain omaa pikku kuplaamme omalle itsellemme tai lähiperheellemme, ja kun tässä kuplassa kaikki on hyvin, se riittää. Pidämme tiukasti kuplasta kiinni, ja toisen ihmisen hätä voi tehdä siihen onneen särön. Emme olekaan yksin.

Voimme olla sivustakatsojia niin hätään kuin myös positiivisiin visioihin. Onko siulla joku mahtava visio elämänpolullesi, jonka haluat toteuttaa? Mikä oli se juttu, minkä halusit vielä tässä elämässä kehittää? Millaista yhteisöllistä apua tarvitset siihen? Tarvitseko rakennusapua? Tarvitsetko rahaa? Kuinka voin auttaa? Samalla tavalla heimokulttuurin positiiviset puolet ovat yhdessä rakentaminen, avuntarjoaminen, ja resurssien käyttäminen siten, että yhdessä toteuttamisen meininki mahdollistuu. On helppoa olla sivustakatsoja, ja mieluummin lojua sohvalla katsoen televisiota kuin kerätä viereisen marjatilan mansikoita, vaikka isäntä tai emäntä tarvitsee apua kun ulkomaalaiset poimijat eivät tulleet tänä vuonna. Vaikka saisi samalla omankin kylmiön täyteen marjaa! Samoin annamme lapsillemme periksi, sillä he eivät todellakaan halua olla marjoja keräämässä naapurin marjatilalla, vaan he haluavat pelata pleikkaria. Tämä ilmiö jatkuu. Millaisen uuden sukupolven kasvatamme? Kasvatammeko sen, joka ei osaa poimia edes marjoja ja sen jonka kouluryhmässä usealla on lääkitys? Vai kasvatammeko sen, joka osaa istua ja kuunnella rauhassa tulilla, mitä se hassu papparainen kertoo? Tuntevatko nuoret, että heillä on todella paikka minne mennä, jossa heitä kuunnellaan, jossa he voivat kuunnelle heimon vanhimpia, ja jossa heitä tuetaan sellaisina kuin he ovat? Vai päätyvätkö hekin niin oman elämänsä kuin toistensa elämien sivustakatsojiksi?

Missä voimme kokoontua heimotulille?

Lämmin tervehdys eräiltä tulilta; Tuli palaa edelleen! Siksi myös tämä viesti!