MIKSI OLEMME TÄÄLLÄ?
Tänään on jälleen rumpumatkan aika. Päätän lähteä Ylisiin hakemaan tietoa eksistentiaaliseen olotilaani, jossa katson koko tätä toimintaa universaalista perspektiivistä, ja pohdin: Mikä tämän kaiken tarkoitus on? Olen saattanut kysyä tämän kysymyksen jo hyvin monta kertaa. Tänään tuntuu kuitenkin taas siltä, kuin kysyisin tätä ensimmäistä kertaa, enkä muista mitä aiemmat vastaukset ovat olleet. Tunnen jonkin näköistä epämääräistä eksistentiaalista ahdistusta, joka liittyy riittämättömyyden tunteeseen, olemassaolon syvempään merkitykseen. Kaiken kaikkiaan siihen, että kokisin, että tämä elämä elollisena tällä maapallolla olisi jotenkin arvokas ja merkityksellinen, että saisin jotain aikaan. Koen usein ja näin olen opettanutkin, että pelkkä olemassaolomme hyvänä olentona riittää, pelkkä yksinkertainen oleminen, pelkkä hengittäminen riittää. Mutta miksi se ei riitä minulle tänään? Tiedän, että tämä on myös rajallisen egoni puoli, joka tekee tämän, mutta haluan hoivata myös sitä puolta.
Valmistaudun rumpumatkaan suihkussa käyden. Ajattelen, että minun pitää ensin myös imuroida. Haluan kaiken olevan puhdasta ja siistiä, kun kutsun korkeimmat voimat avuksi, sillä kysymys tuntuu tärkeältä. Käyn pitkässä suihkussa, vaikka ekologisesti haluan välttää liikaa veden käyttöä. Syksyn kylmä keho tarvitsee lämmintä vettä ja veden hoivaa.
Näen suihkussa kysymykseni perspektiivin. Kuin mieleni olisi avaruudessa, ja katson tätä toimintaa sieltäpäin. Näen koko maapallon ja oman hiirulaismaisen toimintani pienenä täällä lukuisten muiden elollisten joukossa. Mikä on minun tarkoitukseni täällä? Mikä on kaikkien näiden ihmisten ja muiden elollisten tarkoitus täällä, kaiken tämän toiminnan keskellä? Katson kaikkea sitä toimintaa, mitä ihmiset tekevät ympäri maapalloa. Niin paljon erilaisia toiminnan puolia, niin moneen eri suuntaan meneviä. Miksi me teemme näin?
Näen myös kaikki muut tähdet ja planeetat: Mikäs niiden tarkoitus on? Kun esitän tämän kysymyksen, jotain sydän-mielessäni alkaa helpottaa. Olenko jo lähellä vastausta, esittämällä tämän kysymyksen?
Päätän siitä huolimatta kutsua korkeat henkioppaat avuksi, sillä tuntuu, että haluan heidän läheisyyttään ja yhteyttään tänään. Tunnen oloni kenties hieman yksinäiseksi, vaikka olen koko aamun ollut yhteydessä tietokoneen välityksellä moniin ihmisiin ja suunnitellut ryhmätoimintaa. Istun kuitenkin nyt yksin tässä keittiönpöydän ääressä, eikä minulla ole ketään, kenen kanssa jakaa aamurutiinini tänä aamuna.
Käyn nyt harjaamassa hiukseni, syön ruisvoileipäpalasen, avaan shamaanin alttarini, ja valmistaudun matkaan. Tiedän, että minun on matkan jälkeen käytävä läheisellä kivipyramidilla, ja vietävä sinne jotain, mitä jo näen.
*
MATKALLA
Olen välittömästi makaamassa Ukko-Kolin huipulla. Olen yksin siellä. Makaan selälläni Ukko-Kolin korkeimmalla kohdalla. Olen vain naisen ruumis, olen kokonaan uhri. Olen ihmisuhri. Näen oikealla puolella suunnattoman suuren Dakini-veitsen. (Dakini-veitsi symboloi tiibetinbuddhalaisuudessa feminiinistä viisauden tietoisuutta, joka on valmis ”leikkaamaan” kaikki emotionaaliset ja mentaaliset harhat, symboloiden tyhjyyden tietoisuutta ilman konsepteja). Veitsi täyttää puolet taivaasta siitä perspektiivistä, mistä katselen tilannetta. Se on viiltänyt mahani ja koko ruumiini auki. En näe sitä, mutta tiedän, että tätä veistä pitää kiinni suunnaton lohikäärme. Se on tehnyt tämän minulle. On jollain tavalla hienoa tietää, että kyseessä on lohikäärme, näkemättä sitä, mutta silti tietäen. Dakini-veitsen läsnäolo tuntuu täydelliseltä. Minusta ei ole mitään jäljellä, juuri näin.
Sisuskaluni ja kaikki verinen liha valuu ruumiistani pitkin kalliota. Verta ja lihaa on loppumaton määrä, sen tulo vain jatkuu. Näen, että tämä liha on uhri kaikille maailman tuotantoeläimille, jotka ovat lihateollisuuden uhreja. Kaikki ne lukuisat tuotantoeläimet ovat tässä lihassani. Kaikki makkarat ja litteät kinkkupalat, kaikki se lihainen verinen liha on tässä. Kaikki se kuolema on tässä: Näiden eläinten kuolema ja minun kuolemani: Olemme yksi. Olen yksi heidän lihansa ja oman lihani kanssa, ja se kaikki valuu nyt pitkin Ukko-Kolin rinteitä. Minusta ei ole mitään jäljellä, eikä ole niistäkään. Olemme yhtä.
Olen kokonaan auki. Yläpuolellani paistaa suuri aurinko, ja näen siinä jumalallisen silmän. Olen kuitenkin yllättynyt, sillä siitä auringon keskeltä tulee alaspäin suuri miehen elin. En ole koskaan aiemmin nähnyt sen tulevan auringosta tällä tavalla. Se elin menee sisään siitä suuresta haavasta, mikä menee läpi koko kehostani mahan puolelta. Kuulen kysymyksen: ”Mikä merkitys tällä on?”
Näen samalla sen, mihin tämä kysymys viittaa. Näen kaikkeuden energian tässä hetkessä. Näen sen maskuliinisen aurinko-voiman mikä kuvassa on, ja sen uhrautuneen, hengettömän naisen, joka makaa elottomana kalliolla. ”Mikä merkitys tällä on?”
Huomaan, miten voin katsoa tätä asiaa eri tavoin.
Kuulen arkisen ääneni sanovan jotain läheisyydestä ja inhimillisestä kumppanuudesta.
Makaan kuitenkin elottomana tuossa siihen asti, kunnes matka loppuu.
Suuret kysymykseni ovat poissa.
Saan kuitenkin lopuksi vielä valmiuksia ja energiaa suorittaa yhden vaativan tehtävän, johon en ole aiemmin osannut löytää vastauksia. Tuskin maltan odottaa rumpumatkan loppumista, kun jo loppurummutus vaiheessa nousen ylös, ja valmistaudun tehtävään. Teen tehtävän välittömästi, ja saan taas voimaa. Päätän pysyä tässä voimassani, olipa vastaus tehtävään mikä tahansa.
*
Katson ensin edellistä kuvaani, johon piirsin lohikäärmeen. Nousen ylös, ja piirrän kuvan kalliolla. Aloitan piirtämällä pääni, jonka silmät ovat kiinni. Kaikki näyttäytyy piirroskuvassa paljon pienempänä, kuin mitä se oli suunnattomassa mentaalisessa kuvassa. Kun kuva on valmis, olen kuitenkin tyytyväinen. Tuntuu siltä, että päivän tehtävät on nyt suoritettu, ja voin mennä levollisin mielin nukkumaan.
On aika piirtää uusia kuvia.
Kuva: Ritual dagger. Kirjassa Robert Beer (2003) The Handbook of Tibetan Buddhist Symbols. Shambala. Sivu 113.